Minä ja minun elämä.

Tumblr_m0tflg09qw1qacuoyo1_500_large

Haluan muuttua, haluan laihtua, haluan tuntea itseni kauniiksi, haluan tuntea olevani seksikäs. En halua olla tälläinen. Lihava, inhottava ja ruma. Olen laihduttanut käytännössä koko elämäni ajan. Joskus siinä onnistunut ja vannonut etten enää koskaan liho, mutta aina kilot tulleet takaisin korkojen kanssa. Miksi minun pitää olla tälläinen. Miksi itsetuntoni on niin pohjalukemissa, että tunnen muiden ihmisten puhuvan minusta aina pahaa. Miksi tunnen itseni niin rumaksi, ettei edes mieheni kehut tunnu miltään. Miksi kärsivällisyyteni ja itsekurini on niin huono, että vaikka haluan muuttua, laihtua ja olla terve epäonnistun aina uudelleen ja uudelleen. Pelkään. En tiedä tarkalleen mitä, mutta pelkään silti. Haluan olla itsestäni ylpeä. Haluan, että muut voivat olla minusta ylpeitä. Haluan, että mieheni näkee minussa taas sen seksikkään  ja kauniin naisen mikä olin tavatessamme. Haluan ja unelmoin niin paljon. Toivoisin, että Suomessa olisi vielä Suurin pudottaja-sarja ja toivoisin pääseväni siihen. Tarvitsen apua, tukea, kannustusta ja tsemppausta. Tiedän, että muutos lähtee minusta itsestäni, mutta olisi mukava silti saada hieman apua tähän urakkaan. Yksin tämä on niin vaikeeta.

Aion kirjoittaa tähän blogiin kaiken totuuden mukaisesti. Mitään salaamatta ja mitään muuttamatta. Haluan olla avoin. Tarvitsen sitä ihan itseni takia. Valehtelu itselleen on helpointa ja sitä minä olen tehnyt koko elämäni. Valehdellut itselleni, että en oikeastaan ole lihava, vaan vähän muodokas. Etten  tarvitse painonpudotusta, se on muita varten. Katson itseäni peilistä ja näen läskini, ihrani ja kaiken selluliitin. Silti valehtelen itselleni, että se on normaalia. Että minä vain olen sellainen. Valehtelu loppuu nyt.

Pelkään, että polveni, nilkkani ja kaikki muut paikat pettää jos en tee painolleni jotain. Haluamme mieheni kanssa lapsia, mutta se ei ole mahdollista tässä painossa. Pelkään, että jään lapsettomaksi. Pelkään, että tuotan miehelleni pettymyksen, jos en voi antaa hänelle lasta. Pelkään, että jään yksin.

En tiedä tarkalleen milloin aloin lihota. 5-vuotiaana en tiennyt edes karkista. Yläasteella aloin juomaan vasta limua. Tiedän vain, että olen aina ollut pullukka. Ei sitä kuitenkaan noteerattu mitenkään kun olin nuori, koska sanottiin, että paino putoaa kyllä kun pituuskasvu alkaa. No näin ei käynyt. Uskon kuitenkin vahvasti, että osasyy lihoamiseen on äitini alkoholismi. Se alkoi jo silloin kun minä aloin ymmärtää maailmasta jotain. Söin suruuni. Söin siihen, koska tunsin, että äitini ei rakasta minua. Tunsin, että viinapullo on ottanut minun paikkani äitini ajatuksissa ja sydämessä. Isä oli aina tukenani, mutta tarvitsin äitiäni. Tarvitsin äitini syliä, ääntä ja haleja. Näitä en kuitenkaan saanut. Jäin aina pullolle toiseksi. Yritin olla vahva. Luulin aina, että vika on minussa kun äiti juo. Luulin, että olin ollut tuhma tai tehnyt jotain väärin. Hain lohtua ruoasta. Uskon, että tästä kaikki on joskus alkanu. En kuitenkaan syytä äitiäni mistään. Tiedän, että hän oli sairas. Tiedän, että hän ei halunnut olla sellainen, mutta ei voinut sille mitään. Tiedän nyt, että hän on aina rakastanut minua, ei vain voinut silloin itselleen mitään. Tätä nykyä olemme äitini kanssa läheisemmät kuin koskaan. Nykyään olemme toistemme parhaat ystävät ja rakastan äitiäni. Kaikki on anteeksi annettu.

Ala-asteelle mennessäni alkoi koulukiusaaminen. Olin jo silloin pyöreä. Tietenkin hyvä syy kiusaamiselle. Vanhempani olivat muiden vanhempiin verrattuna iäkkäämpiä. Toinen hyvä syy kiusaamiselleni. Olin ujo, hiljainen ja kiltti tyttö, siinä kolmas syy kiusaamiselle. Tätä jatkui koko ala-asteen. Lihosin lisää, koska söin kiusaamisen takia. Sain ala-asteen viidennellä luokalla ensimmäisen ystävän. Olimme siitä lähtien kuin paita ja peppu. Olin hänen luonaan jos kotona oli vaikeaa tai jos äitini joi. Luulin, että kaikki kiusaaminen loppuu kun yläaste alkaa. Kuinka väärässä olinkaan.

Yläaste jännitti kamalasti. Uskoin, että saan lisää ystäviä ja tunnen vihdoin olevani yksi muista. Kiusaaminen kuitenkin alkoi melkein heti koulun alettua. Mistä milloinkin. Yläasteelle mennessäni itseasiassa painoni oli hiukan tasaantunut pituuskasvunu myötä, mutta olin silti hiukan pyöreä. Ihastuin ensimmäistä kertaa. Tunne oli molemminpuolinen tämän pojan kanssa ja vatsassani oli aina perhosia kun näin hänet. Tuli kesä ja erosimme. Kesä meni mökillä ja söin, koska kaipasin poikaa. Alkoi koulut ja 8-luokka ja kiusaaminen jatkui. Kotona oli vaikeaa äidin juomisen kanssa ja koulussa oli yhtä vaikeaa kiusaamisen kanssa. Kiusaamisestä erittäin vaikeaa teki se, että poika jonka kanssa olin ollut edellisenä vuonna ja jonka kanssa erosimme, alkoi kiusaamaan minua. Haukkui milloin milläkin nimellä. Hän veti siihen kiusaamiseen myös muita mukaan. Koulu oli yhtä helvettiä. Söin. Lihosin. Olin surullinen. Masentunut ja vihainen maailmalla ja itselleni.

Ysiluokalla painoin jo reilusti yli sen verran mitä minun tulisi painaa. Lihosin ja lihosin. Aloin inhoamaan itseäni. Surin, koska muilla oli poikaystäviä paitsi minulla. Inhosin,koska olin inhottava ja ruma. Inhosin maailmaa. Ystäväni oli tukenani, mutta ei se maailmaa parantanut. Kiusaaminen jatkui edelleen ja poissaoloja koulusta kertyi. Olin vielä yläasteen alkaessa ollut ihan hyvä oppilas, mutta nyt arvosanat olivat 5-6 luokkaa. Lihosin lisää. Tämän kaiken lisäksi aloin saamaan koulussa ja kotona ahdistuskohtauksia. Hyperventiloin ja henkeä ahdisti. Lääkäri diagnosoi paniikkihäiriön ja aloitin lääkityksen. Ennen kuin lääkitys alkoi tehoamaan jouduin olemaan enemmän ja enemmän pois koulusta. Kerran ystäväni kanssa tuli poissaolosta johtuen niin paha riita, että siitä ei ollut paluuta ja tiemme erosivat. En halunnut enää mennä kouluun ollenkaan. Häpesin itseäni enkä halunnut nähdä ystävääni. En halunnut nähdä ketään. Sain kun sainkin peruskoulun päätökseen ja pääsin irti siitä helvetistä. Päätin etten halua koskaan enää nähdä koko koulua, enkä ketään kiusaajistani. Persukoulun päätteeksi olin jo sairaalloisen ylipainoinen.

Ysin jälkeen hain ammattikouluun ja pääsin sinne. Tällöin päätin, että alkaa uusi elämä. Jätän kaiken paskan taakse. Unohdan menneet. Amis alkoi ja sain heti ystäviä. Tunsin ensimmäistä kertaa, että minusta pidetään ja minua oikeasti kuunnellaan. Ylipaino kuitenkin seurasi mukana. Enää en lihonnut, mutta en myöskään laihtunut. Ihastuin monta kertaa amikseni aikana, mutta olin surullinen,koska tiesin, etten koskaan saa tunteilleni vastakaikua, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Muilla oli poikaystävä. Minulla ei. Muuten kyllä amiksessa meni hyvin. Paniikkihäiriö pysyi kutakuinkin hallinnassa lääkkeiden avulla ja kävin psykiatrilla. Nautin ystävieni seurasta. Viimeisenä vuotena sain vatsaani jonkin ihmepöpön,johin ei lääkärikään löytänyt apua. Aloin laihtumaan,koska en uskaltanut syödä. Mahani oli aina kuralla. Laihduin ja laihduin. Amiksen päättäjäisissä painoin 70 kiloa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ylpeä.

Amiksen jälkeen kesällä laihduin vielä ja painoin 62-64 kiloa. Oi, että sitä tunnetta. Olin ylpeä, olin kaunis ja tunsin olevani nainen. Pidin vapaavuotta. Paniikkihäiriöni kuitenkin paheni taas ja linnottauduin 4 seinän sisälle. En uskaltanut liikkua missään. Paino pysyi kuitenkin hallinnassa ja se oli ihanaa.

Vuonna 2004 tapasin ensimmäisen varsinaisen poikaystäväni. Painoin n.64 kg. Oli ihana kun joku piti kauniina. Muutimme yhteen nopeasti ja menimme kihloihin. Onni alkoi kuitenkin rakoilla vuoden 2005 kesällä ja aloimme riitelemään tosi rajusti. Mies oli ihminen joka sai minussa kaikki huonot puolet esiin. Yhteenotot olivat tosi rajuja ja 2 kertaa riidan aikana  mursin varpaani. Mies jätti minut marraskuussa 2005 ja muutin ensimmäistä kertaa yksin asumaan. Minä olin hajalla. Itkin monta viikkoa. Olihan hän ollut minun ensirakkauteni. Ero oli kova paikka. Tunsin etten ole enää mitään. Mietin jopa, että menen junan alle, että minusta ei olisi enää kenellekkään haittaa. Näin ajattelin, mutta en olisi tätä kuitenkaan koskaan tehnyt. Ei minulla olisi ollut sisua siihen. Aloin taas syömään. Söin suruuni, ahdistukseen ja itkin. Olin masentunut. Paino nousi äkkiä 70 kg ja sitten 75 kg. Tapailin miehiä. Joka vkonloppu. Aloin käymään tanssimassa vaikka en juonut alkoholia kuitenkaan yhtään. Nautin miesten huomiosta. En minulla ollut tunteita kuitenkaan. Olin kuin zombie. En tuntenut miehiä kohtaan mitään. Elin vain villiä sinkkuelämää ja halusin unohtaa exäni.

Kesällä 2006 tapasin netissä sitten elämäni miehen. Hänen myötä villi elämäni jäi ja rauhoituin. Hänen kanssa ollaan siitä lähtien pidetty yhtä. Olemme naimisissa. Meillä oli ihanat häät ja ihana häämatka. Minulla on ihanat appivanhemmat ja ihanat vanhemmat. Meillä on omakotitalo. Meillä on koira, joka on silmäterämme. En ole silti täysin onnellinen. En pidä kehostani, ulkonäöstäni ja läskistäni. Olen kokeillut kaikkea. Olen kokeillut painonvartijoita, keventäjiä, kalorilaskuria ym. Paino vain on ja pysyy. Aloitin tämän blogin,koska haluan muuttua. Aion tehdä kaikkeni sen eteen, että muutun. Sen eteen, että laihdun. Sen eteen, että voin joskus olla täysin terve ja ylpeä itsestäni. Sen eteen, että voimme joskus vielä saada lapsia. Olemmehan nyt jo 4:ttä vuotta lapsettomia. Se on ihan diagnoosina paperilla. Muuta ei pitäisi olla vikana kuin minun ylipainoni. Aion muuttua. Ja se alkaa tästä ja nyt!!

Olen kohta 28-vuotias, 160cm pitkä ja painan tänään 120.1 kg. Painoindeksini on n.47. Paino ei putoa hetkessä, mutta aion sen saada putoamaan. Keinolla millä hyvänsä. Tsempit, kannustukset ja kaikki apu on tarpeen.

Tulipahan romaani, mutta halusin kirjoittaa kaikki seikat ylös miksi olen tässä tilanteessa ja miksi painan niin paljon kuin painan.

Palaan asiaan taas pian!

Rakkaudella: catalina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

65 − = 63